Elämän kulttuurihistorian tallentaja ja kertoja

Eevan oma tarina

Sunnuntaipäivälliset täyttyivät tarinoista

Synnyin yrittäjän perheeseen Porissa. Sota-aikana toisensa kohdanneilla vanhemmillani oli unelma: luoda  taloudellisesti turvattu ja sisältörikas elämä sekä itselleen että lapsilleen. Siihen tarvittiin rohkeutta, taitoa ja sisua. Työntekoa opeteltiin tekemällä. Ahkeria vanhempiani tapasin parhaiten menemällä itse heidän firmaansa töihin. Sunnuntaisin tosin syötiin yhdessä ja sitä hetkeä aina odotin. Silloin kerrottiin tarinoita. Isä kertoi vuorotellen niin menestyneistä tai oudoista liiketuttavistaan kuin sodan ravistelevista vaiheista. Äitini muisteli koskettavaa tarinaansa, jossa hän joutui lähtemään kotoa 12-vuotiaana piikomaan, kun leipää ei kaikille riittänyt.  Vanhin veljeni taas nauratti meitä huumoripitoisilla hölmöilyillään, joihin hän joutui tämän tästä. En kyllästynyt noihin tarinoihin koskaan, vaikka niitä kerrottiin moneen kertaan. Aina ne liikuttivat, kiehtoivat ja naurattivat.

Ymmärrys laajentuu kirjoittamisen ja opastamisen kautta

Noiden pöytäkeskustelujen aikana minussa syntyi halu välittää ihmisten ainutlaatuisia tarinoita eteenpäin. Ylioppilaana pääsin Satakunnan Kansaan kesätöihin ja kuuntelin keskittyneenä kertomuksia intohimosta, vallasta, rakkaudesta ja menestyksestä. Ihan helppoa kirjoittaminen ei alkuun ollut, sillä ensimmäiset jutut lensivät päätoimittajan kädestä roskakoriin ja kameraankin unohtui rullata filmit. Nielin häpeäni ja muistelin vanhempieni sitkeyttä ja rohkeutta.

Jossain vaiheessa kokemisen ja näkemisen nälkä kasvoi ja piti päästä maailmalle. Vanhemmillani ei siihen ollut mahdollisuutta kuin vasta varttuneemmalla iällä.  Vaihtoehtoina oli lastenhoito tai matkaopastaminen. Valitsin jälkimmäisen ja lähdin Finnmatkojen oppaaksi.  Opettelin tarinoita helleenien kiehtovasta historiasta ja samalla kantapään kautta, että ihmiset elävät ja ajattelevat aivan eri tavalla Kreikassa kuin Suomessa.

Kirjoittaminen oli kuitenkin tarttunut sieluni sopukoihin ja palasin uudelleen toimittajan uralle, tällä kertaa Etelä-Suomen Sanomiin. Minut sysättiin ensin ei niin kiehtovan kunnallispolitiikan pariin. Ai, näinkö tätä kaupunkia johdetaan ja asioista päätetään, opettelin työläästi. Tosin puisevista pöytäkirjoistakin oppi löytämään oman kiinnostavan tarinansa.

Teatteria ja draamaa oppimaan

Olin unelma-ammatissani, mutta koin aikaa myöden riittämättömyyttä työssäni. Seuraavaksi tajusin olevani Turun yliopistossa lukemassa kirjallisuutta, teatteria ja draamaa ja kulttuurihistoriaa.  Ah, ihanaa sielua ravitsevaa humanismia, hykertelin. Hurmaantuminen ei tosin paljoa auttanut, kun valmistuttuani 90-luvun puolella lama oli päällä ja työpaikoista jouduttiin taistelemaan.  Päädyin freelanceriksi ja sillä matkalla olen edelleen.

Vapaana toimittajana olen kirjoittanut kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä Wickströmin perämoottoreista persoonallisiin kioskinpitäjiin, vammaistanssista vanhojen rakennusten kunnostamiseen. Sitten 2000-luvulla alussa huomasin yllätyksekseni, että minusta oli tulossa myös kirjailija.

Littoisten historia eläväksi innostuksen, kuuntelemisen ja yhteistyön kautta

Uusi vaihe elämässäni alkoi, kun muutin Littoisten verkatehtaan vanhaan työläistaloon ja aloin kirjoittaa kirjaa verkatehtaan patruunoista rakennuksen saneeraajan Olli Ojalan kanssa.  Tutustuin projektin aikana niin rakentajan intohimoon ja periksiantamattomuuteen kuin tehtaan vanhoihin työntekijöihin. Näistä merkittävistä kohtaamisista syntyi myöhemmin uusi unelma: Littoisten historia eläväksi -hanke, joka herättäisi hieman nukkuvan kylän ja toisi alueen kulttuurihistoriallisesti ainutlaatuisen menneisyyden henkiin.

Tiesin, että yksin en selviäisi. Eivät vanhempanikaan. Hetken huhuiltuani mukaan lähti kyläläisiä ja Turun yliopiston folkloristiikan professori Pertti Anttonen. Yhteisestä innostuksestamme alkoi mittava haastatteluprojekti. Vanhempieni ikäiset tehtaan entiset parsijat, kutojat, laitosmiehet ja johtajat kokoontuivat pöydän ympärille ja alkoivat muistella. Puhuttiin sodasta, työstä, harrastuksista ja rakkaudesta. Ja siitä, kuinka itsenäinen työ ja palkkapussi mullistivat maaseudulta tulleen piikatytön elämän. Muistoista ei tahtonut tulla loppua, eivätkä kaikki jaksaneet odottaa vuoroaan. Tuntui kuin olisin palannut perheeni pariin sunnuntai-illalliselle.

Löydän oman tyylini opastuksen ja draaman yhteensovittemisesta

Seuraava vaihe olikin jalostaa kertomukset käyttöön. Pähkin ajatusta pitkään mielessäni, kunnes törmäsin lietolaiseen ohjaajaan Onneli Wäckiin. Tehdasmiljöössä kulkeva omaleimainen draamallinen Verkakierros syntyi yhteistyön tuloksena.

Seuraavan kohtaamisen kautta sai alkunsa kyläyhdistys nimeltä Emma ja Anselmi ry. Tehdasalueesta lumoutuneen Pertti Pöntisen kanssa pyöritimme vuosia lähes talkootyönä kyläyhdistyksen toimintaa ja tapahtumia. Verkakierrokset ovat vetäneet mukaan esiintyjäkaartiin niin kymmeniä kyläläisiä vauvasta vaariin kuin tuhansia katsojia ympäri Suomea koululaisryhmistä lähtien.

Viimeisin mittava projekti oli nimeltään Littoisten tehtaanmäen tarinapolut, johon saatiin mukavasti Leader-tukea Euroopan maaseudun kehittämisrahastosta. Lukemattomista muistoista ja vanhoista valokuvista luotiin tarinallinen valokuvakirja ja virtuaalikierroksia yhdistyksen verkkosivuille. Minusta tuli sattumoisin projektin vetäjä ja hankkeen työntekijä.

Moninaisten vuosien aikana olen luonut opastuksen ja draaman, faktan ja fiktion yhteensovittamisesta omanlaisen sapluunan, jota olen hyödyntänyt muuallakin, kuten Turun kaupunginosissa, historiallisissa kohteissa, vanhalla höyrylaivalla Borella sekä syntymäpäivillä ja muissa tapahtumissa.

Ympärillämme on arvokasta nähtävää ja koettavaa - ja viisaita ihmisiä, joilla on tietoa jaettavaksi

Pyrin välittämään kierroksilla ja teksteissäni autenttisuutta, inhimillisyyttä ja huumoria eri aikojen tunnelmista ja ihmisten elämästä. Ympärillämme on paljon arvokasta nähtävää ja joukossamme elää viisaita ihmisiä, joilla on hiljaista tietoa jaettavaksi. Näiden yhdistäminen opastuskierrokseksi tai kirjoitetuksi kirjaksi luovat toivottavasti iloa ja uutta ymmärrystä kanssakulkijalle.  Minua, yleisöä ja lukijoita on liikuttanut ja ilahduttanut usein jo varsin iäkkäiden ihmistenkin halu osallistua tällaisiin projekteihin ja heidän oman elämäntyönsä uudelleenarvostus. Parsijan ja laitosmiehen rooleissa voivat esiintyä todelliset henkilöt.

Yhteen hiileen puhaltaminen on näkynyt myös perheessäni, jossa tyttäreni on päässyt monesti estradille ja poikani taustahommiin leipomaan kahvihetkeä varten tuoretta pullaa.

Elämäni arvoja ovat dialogi, rohkeus, kuunteleminen, innostaminen ja kunnioitus. Omalla polulla eteenpäin kuljettaessa tulee vastaan syöttejä, joihin pitää tarttua kiinni. Ilman ystäviäni ja kohtaamiani upeita ihmisiä mikään ei olisi ollut mahdollista. Tätä arvostan ja tästä olen kiitollinen.

"Uuden löytäminen on sitä, että näkee,
minkä monet ovat nähneet, ja ajattelee,
mitä kukaan ei ole ennen ajatellut."

Löytöretkeilijäterveisin Eeva